Jäähyväiset vanhempien syyllistämiselle

(Julkaistu blogissa mikkolievonen.net)

Olen viime aikoina lukenut erilaisia kannanottoja pienten lasten päivähoidosta, eli varhaiskasvatuksesta. Yleensä sävy on sen suuntainen, että lapsen paikka ei ole kylmässä ja kasvottomassa laitoksessa vaan kotona luomuvehnäjauhoista leivotun pullan tuoksussa, hymyilevän vanhemman (lue: äidin) huomassa, mieluiten vähintään esikouluikäiseksi asti. Melko tuoreena isänä en osaa ohittaa näitä mielipiteitä olankohautuksella, vaikka ehkä pitäisi.

Me kansalaiset odotamme, että kaupunki rakentaa riittävästi päiväkoteja aivan kotimme lähelle, täyttää ne pätevällä ja motivoituneella henkilökunnalla ja vieläpä järjestää päiväkodin eteen pitkän rivin ylileveille katumaastureille mitoitettuja parkkipaikkoja. Vaatimuksistamme huolimatta emme ole valmiita maksamaan laskua: veroja ei saa korottaa eikä muusta kaupungin toiminnasta saa missään nimessä leikata. Ei edes silloin, kun kaupunki laittaa rahaa turhanpäiväisiin luksushankkeisiin. Vaikka yksilötasolla moni näkee ristiriidan, yhteiskuntana toimimme kuin pienet lapset: haluamme kaiken, mutta emme halua maksaa siitä.

Pitkään jatkuneen kitsastelun vuoksi varhaiskasvatusjärjestelmä on jumiutunut kriisimäiseen tilaan, etenkin kotikuntani Espoon kaltaisissa kasvavissa kaupungeissa. Työntekijät ovat palkkakuopassa, alhainen palkkaus aiheuttaa pulaa työntekijöistä, työntekijäpula puolestaan aiheuttaa stressiä ja uupumista, jonka johdosta alalla on suuri vaihtuvuus. Vaihtuvuuden ja työntekijäpulan luomat ongelmat heikentävät jäljellä olevien työntekijöiden tilannetta.

Varhaiskasvatus on eräänlaisessa noidankehässä. Tiedämme kyllä ongelmista, mutta emme suostu tekemään niille mitään. Ehkä kyynisesti toivomme, että päiväkotien työntekijät jaksavat vielä muutaman vuoden, kunnes omat lapsemme menevät kouluun.

Valitettavasti yksityinen varhaiskasvatus ei tarjoa ratkaisua ongelmaan. Minulla ei ole mitään yksityisiä päiväkoteja vastaan, sillä niissä tehdään aivan yhtä laadukasta ja tärkeää työtä kuin julkisella puolella. Mutta yksityisten päiväkotien toiminta pyörii veronmaksajien rahoilla, joko kaupungin ostopalveluina tai kaupungin myöntämillä palveluseteleillä. Lopulta on aina kyse samoista veroilla kerätyistä varoista.

Kaiken tämän päälle pienten lasten vanhempia syyllistetään – joko suoraan tai rivien välistä – siitä, että he ovat laittaneet lapsensa päiväkotiin. Pitäisi kuulemma pysyä kotona ja poissa työelämästä monta vuotta, koska ”lapsen etu sitä vaatii”. Kuitenkin ulkomailla lapset laitetaan päivähoitoon kuuden kuukauden iässä, jopa nuorempana. Silti heistä kasvaa tasapainoisia aikuisia. On vaikea uskoa, että suomalaiset lapset eroaisivat jotenkin ratkaisevasti kaikista muista maailman lapsista.

Voisimmeko sopia, että jokainen perhe tekee omat päätöksensä lastensa kasvatuksesta, ilman, että ulkopuolisten tarvitsee näitä päätöksiä arvostella? Kaikilla pariskunnilla ei ole mahdollisuutta tai halua siihen, että toinen vanhemmista jää kotiin lasta hoitamaan. Yhtäältä pienet tulot saattavat vaatia molempien vanhempien työssäkäyntiä, toisaalta hyväpalkkaiset mutta vaativat työurat saattavat luoda omanlaisiaan paineita. Puhumattakaan niistä vanhemmista, jotka hoitavat lapsensa yksin tai vuoroviikkoina entisen puolisonsa kanssa.

Voisimmeko sen lisäksi vihdoinkin todeta, että halvalla ei yksinkertaisesti saa hyvää? Ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa myöntää, että laadukas varhaiskasvatus vaatii riittävästi työntekijöitä, palkankorotuksia kautta linjan, osaavaa johtamista sekä poliittisia päätöksiä näiden toimien toteuttamiseksi.

(Kuva: CC BY 2.0, anni.vartola)