Yksinäisyys – Yksilön vai yhteiskunnan ongelma?

Kirjoitin hiljattain Länsiväylä-lehteen lasten ja nuorten tilanteesta pandemian aikana. Lehtikirjoittaminen on tiivistämisen taidetta, joten pystyin mainitsemaan vain ohimennen erään pandemian dramaattisimmista vaikutuksista: yksinäisyyden lisääntymisen. Kun koulut, harrastukset ja nuorison suosimat kokoontumispaikat ovat kiinni, moni nuori kärsii syvästä yksinäisyydestä. Nuorisotutkimusverkoston tekemässä kyselytutkimuksessa 18 prosenttia nuorista koki yksinäisyyttä korona-aikana.

Yksinäisyys ei ole vain nuorten ongelma. Suomen Punaisen Ristin mukaan koronan aikana erityisesti vanhukset, yksin asuvat, pienituloiset ja työttömät kärsivät yksinäisyydestä. Sosiaalisen median keinotekoinen maailma ei korvaa aitoja kohtaamisia.

Pitäisikö asiasta välittää? Eikö yksinäisyys ole jokaisen oma asia? Väitän, että yksinäisyydestä kannattaisi välittää. Yksinäisyys ei ole vain yksilön ongelma, vaan yhteiskunnallinen ongelma.

Brittiläinen sosiologi ja työväenpuolueen taustavaikuttaja Michael Young (1915 – 2002) pohti 1950-luvulla yhteisöllisyyttä hyvinvointivaltiossa. Young suhtautui kriittisesti teknokraattiseen hyvinvointipolitiikkaan, jossa yksilö nähtiin ensisijaisesti taloudellisena toimijana. Hän tutki kollegoidensa kanssa lontoolaisia työläisyhteisöitä ja veti johtopäätöksen, jonka mukaan sukulaisuuden ja naapuruussuhteiden ympärille rakentuneet sosiaaliset verkostot olivat merkityksellisempiä arkisen selviytymisen muotoja kuin kaukainen valtio. Young nosti yhteisöllisyyden eräänlaiseksi vaihtoehdoksi valtiokeskeiselle hyvinvointisosialismille.

Youngin ajattelusta oli ja on edelleen vaikeaa johtaa käytännöllistä poliittista ohjelmaa. Mutta hänen keskeinen oivalluksensa on ajankohtainen myös 2020-luvun Suomessa. Yhteisöllisyys ja sosiaaliset suhteet ovat kriittisen tärkeitä yksilön hyvinvoinnille.

Yksinäisyyttä voi ajatella kahdella tavalla. Sen voi nähdä inhimillisenä tragediana, joka aiheuttaa monenlaista surua ja kärsimystä yksilön elämässä. Ihminen on laumaeläin, eikä ihmiskontaktien puute ole meille luonnollinen asiaintila. Sosiaalista eristämistä on käytetty kautta aikojen rangaistuksena, esimerkiksi vankiloissa.

Jos tällainen humaani ajattelutapa tuntuu liian höttöiseltä, voi asiaa katsoa myös kuivan taloudellisesta näkökulmasta. Yksinäisyys muuttaa yksilön ajattelua ja minäkuvaa, joka altistaa mielenterveyden ongelmille. Mielenterveysongelmat ovat eräs yleisimmistä syistä työkyvyn menettämiselle, joka taas altistaa syrjäytymiselle. Syrjäytynyt ihminen kuluttaa julkisia palveluita eikä yleensä tuota säännöllisiä verotuloja.

Katsottiin asiaa miten vain, yksinäisyys on ongelma. Inhimillinen ongelma ja yhteiskuntapoliittinen ongelma. Kaikki keinot, millä voimme vähentää yksinäisyyttä, ovat arvokkaita.

Tässä kohtaa innokas valtiokriitikko kysyisi, miksi yhteiskunnan pitäisi ottaa vastuulleen yksilöiden onnellisuus. Eikö maailmassa ole aina ollut yksinäisyyttä? Tuleeko julkisen vallan toimia kuin holhoava vanhempi, joka varmistaa, että kaikilla lapsilla on leikkikavereita?

Valtiokriitikko on osittain oikeassa, mutta osittain väärässä. Valtion toiminta on luonteeltaan byrokraattista, rationaalista ja sääntöihin pohjaavaa. Ihmiselämän sosiaalisesti merkitykselliset kokemukset taas syntyvät orgaanisesti, yhteisöjen, perheiden ja yksilöiden toiminnan seurauksena. Paras keino vähentää yksinäisyyttä ei löydy julkisen sektorin ohjelmista, vaan itsestään muodostuvista ihmissuhteista.

Mutta julkinen valta pystyy luomaan edellytyksiä yhteisöllisyydelle. Usein tämä on vain hyödyllinen sivutuote, johon emme normaaleina aikoina kiinnitä huomiota. Esimerkiksi koulut ovat ensisijaisesti olemassa oppimista varten, mutta samalla ne toimivat tärkeänä sosiaalisena ympäristönä lapsille ja nuorille. Urheilukentät ovat ensisijaisesti urheilua varten, mutta ne luovat puitteet joukkueiden ja seurojen sosiaaliselle kanssakäymiselle. Koronan aikana huomaamme, miten suuri vaikutus näiden puuttumisella voi olla.

Yhteisöllisyyden, tai vähintään ihmiskontaktien, luominen voi olla myös julkisten toimenpiteiden suoranainen tavoite. Nuorisotyö ja vanhustenhuolto tuottavat tarkoituksellisesti sosiaalisia kokemuksia. Kunnat antavat asukkaiden käyttöön tiloja, joissa erilaiset yhdistykset ja harrastusryhmät voivat kokoontua. Vaikka näiden kokemusten taustalla on byrokraattinen valtio, ovat ne aitoja kohtaamisia.

Julkisen sektorin lisäksi lukuisat kansalaisyhteiskunnan toimijat, kuten yhdistykset, seurakunnat ja urheiluseurat, saattavat toiminnallaan vähentää yksinäisyyttä. Useimmiten vaikutus on epäsuora ja ennaltaehkäisevä. Jotkut järjestöt toimivat suoraan yksinäisyyttä vastaan, esimerkiksi tuomalla yhteen vapaaehtoisia ja yksinäisyydestä kärsiviä.

Yksinäisyyttä on aina ollut ja tulee aina olemaan. Siitä huolimatta, jos meillä on käytössämme keinoja, joilla voimme jossain määrin lievittää yksinäisyyttä, olisi väärin jättää keinot käyttämättä. Yksinäisyyden torjunta on syrjäytymisen torjuntaa. Syrjäytymisen torjunta on viisasta pitkän aikavälin yhteiskuntapolitiikkaa.

(Kuva: CC BY 2.0, Peter Heilmann)